Leijonaäiti – vai ei?
Leijonaäiti – vai ei? Itselleni äitiys on kaikki. Olen kasvanut vahvojen naisten keskellä – karjalaiset mummoni kantoivat vedet, hoitivat omenapuut, leipoivat leivät ja pitivät perheet kasassa. Miehiäkin toki oli, mutta arjen rytmin ja kodin hengen loivat naiset. Lapsuudestani muistan erityisesti leipomisen. Se oli jotain pyhää: kattaus, tuoksut, yhdessäolon ilo. Olen kasvanut leivonnaisten keskellä, ja siksi minulta irtoaa aika hyviä kakkureseptejä, puhumattakaan kakuista ja ilosta! Ruokaa ja vieraanvaraisuutta on riittänyt – mieheni on joskus ihmetellyt, voiko kukaan meillä käydä ilman kahvikuppia. No, teetäkin toki juodaan. Oma äidiksi kasvuni tapahtui hiljalleen, ja pitkälti poikani ansiosta. Olin salaa haaveillut perheestä, ja miettinyt, että ehkä olisin pojan äiti – olinhan itse lapsena hyvinkin poikamainen. Sain poikani 36 vuotiaana. Se oli hyvä hetki minulle kasvaa – ei itsestään selvä matka, vaan sellainen, jossa tarvitsin oman äitini tukea ja apua. Myös poikani isä oli vahvas...